Русский язык, 
Svenska, 
Eesti, 
Polski, 
English, 
Francaise
Pyhimys Mitrofanin kirkko,
1926-luvun alku
Nykypäivänä varmaan vain vanhemman sukupolven pietarilaiset mahtavat vielä muistaa, missä ennen oli kaupungin suurin ortodoksinen hautausmaa, Mitrofanin hautausmaa. Nyt suuri alue kaupungin eteläpuolella, jossa satoja tuhansia Pietarin asukkaita on löytynyt viimeisen leposijansa, johon joskus oli rakennettu kolme kauneinta kirkkoa, tämä alue on täynnä autotalleja, varastorakennuksia ja kaatopaikkoja. Tänään vain sen vanhauskoisten ortodoksien osan, niin kutsutun Gromovin hautausmaan säilyneet alueet, sekä muutama ikivanha puu viittaavat tämän ympäristön olleen muinoin suuri pyhä levontyyssija, viimeinen paikka kristittyjen Herramme Vapahtajan toisen tulon odotukselle.
Mitrofanin hautausmaa perustettiin vuonna 1831 ensisijaisesti koleraepidemiaan kuolleitten hautamiseen, sittemmin se muuttui tavalliseksi hautausmaaksi. Alueelle rakennettiin kappeli ja neljä vuotta tämän jälkeen paikallisen Izmailovin rykmentin partioston puukirkko siirrettiin kokonaan sinne. Lokakuun 20:nä päivänä vuonna 1835 hautausmaa pyhitettiin juhlallisesti kirkon pyhimyksen Voronežin Mitrofanin kunniaan.
Vuosina 1839-1847 paikalle rakennettiin uusi, arkkitehti Konstantin Thonin suunnitelma kivikirkko, joka nimitettiin sekin pyhän Mitrofanin mukaan ja josta koko hautausmaa sai myöhemmän nimensä. Vuoteen 1917 mennessä alueella toimi jo kolme ortodoksista kirkkoa – Pyhän Mitrofanin kirkko, Kaikkiarmahtavan Vapahtajan kirkko sekä Pyhän Hengen laskeutumisen ja Seitsemän Efeoksen marttyyrin kirkko (tunnettu myös Kekinin kirkkona, sen rakennutti 1880-luvulla pietarilainen kauppias ja mesenaatti Aleksei Kekin poikansa haudalle). Nimipyhimyksen päivänä, 7 elokuuta, hautausmaalla kävi korkeimmillaan melkein sata tuhatta kaupunkilaista.
Paitsi kirkkoja, hautausmaalle oli pystytetty lukuisia kappeleita ja sukuhautoja. Eräs kappeli Mitrofanin kirkon läheisyydessä oli erityisessä pyhiinvaeltajien suosiossa. Kappelin erikoisuutena oli se, että sen ympärillä koko ajan parveili suunnaton määrä kyyhkysiä. Tämän koruttoman pikkusivukirkon alla sijaistsi venäläisen pyhiinvaeltajan Aleksander Krainevin hauta. Krainev oli aikanaan uskovaisten keskuudessa miltei yhä kunnioitettu pyhimys kuin Ksenia Pietarilainen.
Vuonna 1927 neuvostovalta päätti välittömästä Mitrofanin hautausmaan sulkemisesta. Kahdessa vuodessa kaikki kirkot oli tuhottu, myös Krainevin kappeli. Ja vaikka vielä sotavuosina 1941-1945 alueella tiedetään tapahtuneen lukuisia hautamisia, jo 1960-lukuun mennessä ennen suurimman hautausmaan kaikki hautapaikat oli tuhottu.
Tunnetusti neuvostovallalla oli tapana jakaa “omiin” ja “vieraisiin” kaikkia, niin eläviä kuin jo kuolleitakin. Molempien pääkaupunkien tärkeimmät torit se muutti nekropoleiksi “omille”, sotilasmahtinäytöksineen ja työläismarsseineen, samalla kun “vieraitten” ristillä suojatut hautapaikat häpäistiin kylmäverisesti, tuhoten ja jopa käyttäen kokonaisia hautakivia teiden päällystämiseen. “Rakkaalle Sašalle vanhemmilta”, luki erään kiven päällä Nevskin jalkakäytävällä 1920-luvun lopussa. “Kaikki sallittua, kun ei ole Jumalaa”, tosiaankin. Tämän päivän kunnioituksettomuus hautausmaita kohtaan, hautaryöstöt ja hautapaikkojen laittomat avaamiset ovat kaikki vallankumouksen pimeän, valheellisen ja vihaisen ideologian perintöä.
Mitrofanin hautausmaan alue tänä päivänä
Onneksi on arvoja jotka ovat maallisen vallan yläpuolella. “Sukuhautojen kunnioitus” osoittautui voimakkaammaksi kuin mitkäkään kiellot. Ihmiset edelleen muistivat edesmenneitä sukulaisiaan kuoleman jälkeisenä yhdeksäntenä sekä neljäntenäkymmentenä päivänä, vanhan kirkkoperinteen mukaisesti; edelleen kävivät “sukupäivinä” hautausmaalla, salassa laittoivat “henkirauhakynttilöitä” harvoissa säilyneissä ortodoksisissa kirkoissa. Uskonnoistaan riippumatta ihmiset ovat aina kunnioittaneet ja tulevat kunnioittamaan edeltäjiensa muistoa, liittyen näin henkisesti syvästi omaan sukuunsa, omaan synnyinmaahansa. Emme ole tomua tuulessa, olemme kaikki lenkkejä pitkässä sukupolvien ketjussa, joka yhdistää meitä omaan kansaamme, yhteiseen historiaamme.
Tänään mikään Mitrofanin hautausmaan alueella ei enää muistuta sen entisestä pyhästä arvosta. Ja enemmänkin, täällä viimeisen leponsa löytäneitten ihmisten rauhaa ollaan taas häpäisemässä. Kaupungin valtuusto on siirtämässä Obvodny-kanavan, Moskovski-tien, Blagodatnaja-kadun ja Baltijskaja-rautatien rajaaman suuren alueen osakeyhtiö Izmailovskaja perspektivalle. Projektin liikkeellepanija on Pietarin valtuusto, joka aikoo huutokaupata alueen jakaen sen sataan tonttiin. Huutokapattavan alueen 465 hehtaarista peräti 50 hehtaaria on vanhan Mitrofanin ortodoksisen sekä Suomalaisen luterilaisen hautausmaitten maata. Vanhauskoisten Gromovin hautausmaa on sentään projektin ulkopuolella. Jumalattomat teot tuli arvosteltua aikoinaan, mutta katumisen merkkejä ei näykään...
Obvodnyn eteläpuoleiset alueet on tosiaan järkevää ottaa käyttöön kaupunkilaisten hyväksi. Mutta miksi häiritä rakentamisella muutenkin neuvostovallan brutaalisti tuhoamia hautapaikkoja, joissa vieläkin lepää satoja tuhansia pietarilaisia, meidän edeltäjiämme? Niiden joukossa on paljon kunniakkaita ja arvostettuja Venäjän kansalaisia. Mitrofanjevskoje-pikatie 16:n kohdalle suunnitellaan jo erään bussifirman varikon rakentamista. Rakennusten tieltä pitää kaivata satojen henkilöiden jäännökset, muun muassa kaupungin päättäjän, kauppias Vasili Žukovin, joka itsekin oli perustamassa Mitrofanin hautausmaata. Rakentaminen koskettaa myös vuoden 1831 kolerahautauksia, vaikka koleravirus kuuluu ensimmäiseen tartunnanriskiluokkaan ja säilyy mainiosti maanalaisessa ympäristössä. Eikö hautausten ulkopuolella olevat 415 hehtaaria riittäisi hyvin kaupungin tarpeisiin? Koko huutokaupattavasta alueesta historiallisille hautausmaille kuuluu vain kymmennesosa. Ja silti hautausmaitten läpi ollaan suunnittelemassa autoteitä, niiden päälle rakennettaisiin asuintaloja, toimistoja, kauppoja. Eikö tällaisia city-keskuksia osattaisiin rakentaa Pietariin muutenkin kuin hautojen päälle? Kaupungin haasteita voidaan ratkaista varmasti myös kuolleitten muistoa kunnioittaen.
Osa vuoden 1916 kaupunginkartasta, jolla vielä näkyy Mitrofanin hautausmaa
Ehkä eettisesti järkevä ratkaisu olisi jonkinlaisen puistoalueen luominen kyseiselle alueelle. Kaikki asuin- tai liikerakennukset tulisi jättää entisen hautausmaan ulkopuolelle. Mitrofanin nekropolin lopullinen tuhoaminen ja kaikkien täällä vuosina 1831-1941 haudattujien jäännösten raivaaminen liikekeskusten tieltä ei tule edistämään kaupunkilaisten hyvinvointia, pikemminkin yhteiskuntamme yleistä henkistä rappeutumista.
Mitä tulee liikenteeseen, täällä riittäisi mainiosti pohjois-eteläisen linkin luomiseksi Varšavskaja-kadun ja Mitrofanjevskoje-pikatien yhdistäminen aina Obvodny-kanavalle asti siellä, missä nykyään kulkee lakkautetun Varšavskaja-rautatien raiteet. Lyhyt ja tynkä Novoizmailovski-tie ei kelpaa läpikulkuväyläksi ollenkaan. Mutta jos sitä jatkettaisiin pohjoiseen, niin sekin voidaan yhdistää vinoon Mitrofanjevskojeen, josta on heti ulospääsy uudelle sillalle. Tai sitten uusi väylä voidaan jatkaa Ligovski-tielle tai yhdistää se Varšavskaja-katuun, mutta ei missään tapauksessa rakenneta sitä projektin väylää 2, joka kulkisi hautojen päällä. Länsi-itä-suunnassa riittää ne kolme suunnitelmassa olevaa läpikulkuväylää 7, 16 ja 20, sen sijaan hautausmaan läpi kulkeva väylä 13 pitäisi jättää projektista pois. Näin liikenneongelmat ratkaistaan ilman että historiallinen Mitrofanin alue kärsisi.
Pyhiinvaeltaja Krainevin haudalle rakennettu kappeli, vuoden 1911 piirros
Koko Mitrofanin hautausmaan alue tulisi säilyttää muisto- ja viheralueena, luoden uudestaan myös vanhan hautausmaan historialliset kulkupolut. Näin kaupunkilaiset pystyisivät etsiä jumalattomuuden hurjina aikoina tuhotut sukulaistensa haudat. Myös tunnettujen, maailman kulttuuriperintöön jäänneitten henkilöiden leposijat pystyy tulevaisuudessa merkitä paremmin.
Tuhottujen kirkkojen, ennen kaikkea Mitrofanin kirkon paikalla tulisi pystyttää alttariristi (kuten on tehty Gromovin hautausmaalla), järjestää hoidetun nurmikkoalueen sekä kerätä ristin juureen kaikki paikalta löydetyt hautakivet. Näin tuhotun pyhän paikan muistoksi luodaan uusi pieni pyhäkkö.
Ei olisi kummoinen urakka myöskään pyhiinvaeltaja Krainevin vanhan tšasounan sekä Kaikkiarmahtavan Vapahtajan kirkon kunnostaminen. Viimeisen yhteyteen voidaan rakentaa myös jonkinlaisen museohuoneen, jossa esitettäisiin Mitrofanin hautausmaan historia ja muistettaisiin tänne haudattuja henkilöitä. Ehkä joskus tulevaisuudessa voitaisiin jopa rakentaa uudelleen muut kaksi kivikirkkoa, Kekinin kirkon (sen paikka on nykyisin RŽD:lle kuuluvan Baltijskaja-rautatien varikkoalueella) sekä itse Mitrofanin kirkon. Kekinin kirkon uudelleenrakentaminen ei vaatisi kovin suuria investointeja, mutta teolla kunnioittaisiin suuren kansalaisen, hyväntekijä-kauppiaan Aleksei Kekinin muistoa. Mitrofanin kirkon rakentaminen olisi toki kallis projekti, mutta muistetaan, että ympärille luodaan suuri uusi asuinalue, jonka seurakunnantemppeliksi kyseinen historiallinen kirkko voisi tulla. Uuden kaupunginosan asukkaat tulevat myös varmasti tarvitsemaan puistoalueita. Mitrofanin hautausmaan alueen säilyttäminen viheralueena sallisi lukuisten puulajien istuttamista ja oikean viherkeitaan luomista tässä edelleenkin aika teollisuusluonteisessa ympäristössä.
