Русский язык

Gromovin hautausmaan historia

Gromovin hautausmaan Pyhän Äidin suojeluksen kirkko, vuoden 1914 valokuva.
Gromovin hautausmaan Pyhän Äidin suojeluksen kirkko, vuoden 1914 valokuva.

Tämä hautausmaa sijaitsee Moskovski-hallintopiirissä, Baltijskaja- ja Varšavskajan-rautateiden välissä. Päästääkseen hautausmaalle saa kulkea pitkän matkan jalan Baltijski-rautatieasemalta Mitrofanjevskoje-pikatietietä pitkin – joukkoliikenneyhteydet eivät täällä oikein pelaa. Staroobrjadtšeskaja-kadun puolella vielä törmää vanhaan komeaan hautausmaan porttirakennelmaan. Nykyisin portti on osa jonkun varaston tiiliseinää, sisäänpääsy hautausmaalle on siitä sivulla.

Gromovin hautausmaa, riisuttu ja hylätty, jättää synkän vaikutuksen. Pääpolkua pitkin pääsee suurelle neliökulmaiselle tekolammille. Joskus se jatkoi sivuille kahdella kanavalla, nyt ne ovat vain kaksi roskaa täynnä olevaa ojaa. Toisen kanavan reuna oli päällystetty kalkkikivellä, muodostaen ikään kuin pitkän terrassin, jolle pääsi pikkusia kivisiltoja pitkin. Tässä alkaa hautausmaan vanhin osa, vielä erottuvat sen aluetta jakavat polut maassa, siellä täällä näkyy joitain vanhoja muistomerkkejä – 1800-luvun alkupuolen sarkofageista aina 1900-luvun alun obeliskeihin. Tämä hautausmaan osa, joka ei ole vielä lopullisesti menettänyt jälkejä menneiden päivien loistostaan, on tainnut olla joskus todella ihastuttava.

Entinen kirkkopihan portti, v. 2008
Entinen kirkkopihan portti, v. 2008

Tekolammin takana olevat alueet eivät ole säilyneet yhtä hyvin. Ne on peräisin 1800-luvun lopulta, 1900-luvun alulta. Joitakin hautaraunioita, tšasounien jäännöksiä, kaksi vanhauskoisten valurautaristiä. Vanhoista haudoista ja muistopatsoista vain pieni osa on kestänyt nykypäiviin asti, loput jäivät häpäistetyksi. Ilmeisesti koko hautausmaan kohtalona on lopullinen katoaminen unohduksiin ja tuhoutuminen, eikä pelkästään ympäröivän teollisuuden paineen alla, ennen kaikkea ihmillisen välinpitämättömyyden ja julmuuden takia. Jo nyt hautausmaa on kadottannut kaikki yhteydet kaupunkiin, jonka historiaan se kuului niin tiukasti, mutta unohdettuna ja hylättynä se edelleen toimii tärkeänä todistusaineistona menetetyn Pietarin kokonaisesta epookista.

Ennen neuvostovaltaa hautausmaa kuului vanhauskoisten Belokrinitsan sopimukselle eli vanhauskoisten lukuisimmalle suuntaukselle, ja toimi tämän suuntauksen koko Luoteis-Venäjän keskuksena. Pietarilaisten vanhauskoisten historia saa alkunsa keisarinna Elisabetin hallinnon alkuaikoina. Niin kutsuttujen papittomien vanhauskoisten, pomorien ja fedosovien seudut perinteisesti olivat olleet Pietarin ympärillä ja siitä pohjoiseen, silloin kun papillisten keskukset sijaitsivat Moskovan ympärillä, Volgan ja Donin rantaseuduilla sekä Siperiassa. Tämän takia pääkaupungin vanhauskoisista papittomia oli aina enemmän kuin papillisia, pääosin muualta muuttaneita varakkaita kauppiaita tai täällä palvelleita kasakkeja.

Tekolampi hautausmaan keskellä, v. 2008
Tekolampi hautausmaan keskellä, v. 2008

Papillisten pääedustajat 1700-luvun loppupuolen Pietarissa olivat kauppiaat Jamštšikov, Iljin, Milov. Näkemysten maltillisuus ja suuri varakkuus tekivät niille mahdolliseksi ylläpitää läheisiä suhteita hallintokoneiston avainhenkilöihin. Yleisen näkemyksen mukaan nämä yhteydet olivat hyödyllisiä molemmin puolin – rikkaat lahkolaiset maksoivat viranomaisille säännöllistä avustusta ja viranomaiset katsoivat niiden toimintaa läpi sormien.

Vanhauskoisten elämän suuren asiantintijan, kirjailija Pavel Melnikovin todisteen mukaan, ensimmäinen vanhauskoisten rukoushuone perustettiin Pietariin vuonna 1756. Katariina Suuren aikoihin rukoushuoneita oli jo muutama, ja vaikka niiden paikat muuttuivat koko ajan, ne silti pysyivät Apraksinin kauppiasalueen rajoissa.

Papillisten nousuaika koittaa 1800-luvun alkupuolella. Moskovan vanhauskoisten pääpaikka, Rogožinin hautausmaa, oli muuttunut maan suuremmaksi vilja- ja kalamarkkinakeskukseksi. Guslitskien, Soldatenkovien, Rahmanovien, Dosuževien suvut perustivat tekstiilituotantoja ja ottivat vallan Uralin malmintuotannosta. Jokavuotisista Makarjevin messuista, jotka myöhemmin siirrettiin Nižni-Novgorodiin, oli tullut jo käytännössä vanhauskoisten miljonäärien tapaamistapahtuma.

Kaksi korkeaa, ihmisen pituista metalliristiä. Oletukselta Panfilovien perhehauta. Vuosi 2008
Kaksi korkeaa, ihmisen pituista metalliristiä. Oletukselta Panfilovien perhehauta. Vuosi 2008

Pietarilaisten papillisten keskuksena 30 vuoden ajan (1811-1844) oli pysynyt kauppias Koroljovin taloon rakennettu rukoushuone Ivanovskaja-kadulla. Tämä rikas talokirkko aidoine 1500-luvun ikoneineen ja vanhoine kirkkoesineineen oli aikoinaan niin tunnettu kaupungissa, että aluksi pietarilaisia papillisia vanhauskoisia kutsuttiin koroljovalaisiksi uskovaisiksi. Rukoushuoneen yhteydessä toimi sairaala, puolentoistasadan vuodesijan köyhäintalo, yhteinen ruokala. Tutkija Vasili Nilskin mukaan talo oli täynnä lukuisia palveluksentoimittajia, kirkkotekstien taitavia kirjoittajia, ikonimaalareita ynnä muita taitavia henkilöitä. Keisari Nikolain aikoihin koroljovilaisten seurakuntaan kuuluivat monet tunnetut kauppiassuvut kuten Gromovit, Sapožnikovit, Drjabinit, Haritonovit, Zlobinit. Heistä monet haudattiin Gromovin hautausmaalle, mutta heidän hautapaikat eivät säilyneet nykypäiviin saakka.

Kalakauppias ja miljonääri Sapožnikov piti kotonaan hienon länsieuroppalaisten taitelijoiden (Leonardo da Vinci, Rubens, van Dyck) maalauskokoelman, oli vaimon puolelta sukua toisaalta kaupunginpäättäjälle Nikolai Kusoville, mutta myös liberaalikapinalliselle (dekabristille) Jakov Rostovtseville. Sapožnikovin liberaaliset mielipiteet olivat vähällä saattaa häntä itseäänkin kapinallisten seuraan. Päivää ennen joulukuun kapinaa kauppiaan varovaisuus kuitenkin voitti ja hän neuvoi vaimonsa veljeä tunnustamaan tulevalle keisarille, Nikolaille. Mikä tekikin Rostovtsevista tämän ankaran hallitsijan suositun adjutantin.

Dmitrijevien perhepaikan hautakivet, v. 2008
Dmitrijevien perhepaikan hautakivet, v. 2008

Kauppias Zlobin taas oli tunnettu suurista juhlista ilotuleineen, musiikkineen ja mahtavine päivällisineen, mitä hän järjesti koko pääkaupungin aatelistolle Pietarin ulkopuolella. Hänestä kerrottiin tällainen tarina – kerran hän pelaamassa kortteja jonkun merkittävän henkilön kutsuilla. Hänen luo tuli ylipoliisimestari ja sanoi "Vasili Aleksejevitš, Teidän talonne palaa!", mihin Zlobin vastasi tyynesti “Se on teidän työnne, olemaan siellä missä palaa, ei minun” ja jatkoi pelaamista. Talo tuhoutui täysin, sen mukana kaikki kauppiaan arvopaperit ja asiakirjat. Zlobin joutui vararikkoon.

Mutta Pietarin papillisten seurakunnan tärkeimmät edustajat olivat tietenkin veljekset Sergei ja Fedul Gromovit, peräisin moskovolaisesta Guslitsy-kylästä. Pietarissa he omistivat “Gromovien puupörssin”, suuria tavaravarastoja Smolnan tuntumassa. Veljesten toinen pörssirakennus oli Fontanka-kanavan vasemmalla rannalla, Apraksinin vastapäätä. Pietarin vanhauskoisten papillisten seurakunnan virallisena päällikkönä pidettiin kuningasrukoushuoneen valvojaa Sergei Gromovia. Hänen vaimoaan Jelenaa lahkolaiset sanoivat “Israelin Talon rouvaksi, Kristuksen aidoksi palvelijaksi”. Mutta käytännössä seurakunnan johtajana toimi nuorempi ja varovaisempi veli Fedul, mesenaatti ja keräilijä, Pietarin komeimman talvipuutarhan omistaja.

Vuonna 1835 “vanhauskoisten yhteisön edunvalvojien paikallisten kauppiaiden Sergei Gromovin sekä Nikita Drjabinin anomukseen vastaten” kaupunki myönsi 54 000 neliömetriä alueita hautausmaaksi, joka sai nimensä perustajansa mukaan, Gromovin hautausmaa. Yksi varhaimmista haudoista on säilynyt, nimittäin moskovolaisen kauppiaan Ivan Gretšuhinin graniittisarkofagi.

Tuntemattomat hautakivet, v. 2008
Tuntemattomat hautakivet, v. 2008

Vuonna 1826 keisari Nikolain hallitus ryhtyi painostustoimiin lahkolaisia vastaan käskemällä repiä alas ristit kaikista vanhaukoisten rukoustaloista. 1840-luvun alkuun mennessä suljettiin papillisten luostareita Nižni-Novgorodissa ja Saratovissa, suljettiin moskovolaisen Rogožinin hautausmaan kaikki kirkot. "Valtiovallan painostus kosketti yhtä lailla papittomia kuin papillisiakin", kirjoittaa historioitsija, "mutta kipeimmin se tuntui tietenkin papillisten keskuudessa. Papittomat eivät tarvinneet rukoushuoneita ja pastoreita, kun taas papillisille tällainen tilanne oli "syntisten jumalanpilkkaa". Heille kultti ei ollut mahdollinen ilman pappia ja kirkkoa tai edes rukoushuonetta. Näin ollen valtiolliset toimet ovat vaikuttaneet kipeimmin papillisiin vanhauskoisiin, mutta toisaalta ne pakottivat papillisia kokoontumaan yhteen ja järjestäytymään entistä voimakkaammin synodalista kirkkoa vastaan."

Tosin kuin papittomat, jotka halveksivat kaikenlaista kirkonvaltaa, papilliset usein ottivat vastaan heidän uskoon siirtyviä ortodoksisia piispoja. 1840-luvulla ilmestynyt laki "karkuripapeista" teki tästä käytännöstä mahdottoman. Mutta se loi pohjan valtiokirkosta täysin itsenäisen vanhauskoisten kirkkohierarkian luomiselle, jossa Gromovin veljeksillä oli keskeinen osa. Moskovalaisen kauppiaan Fjodor Rahmanovin kanssa Gromovit suunnitelivat ja rahoittivat monimutkaisen kirkollis-diplomaattisen lähetystön ulkomaille sellaisen ortodoksisen piispan löytämiseksi, joka olisi valmis kääntymään vanhaan uskoon ja perustamaan tämän virallista papistollista hierarkiaa.

Tuntemattoman naisen hautakivi, v. 2008
Tuntemattoman naisen hautakivi, v. 2008

Fedul Gromovin pietarilaisesta talosta lähti Balkaneille munkki Pjotr Velikodvorski, älykäs ja loputtoman antaumuksellinen vanhalle uskonnolle ihminen. Hän onnistui taivuttamaan vanhauskoisuuteen Bosnian metropoliitta Amvrosia, lahjoittamaan itävaltalaista virkavaltaa ja näin vuonna 1846 Bukovinassa (silloisen Itävallan alueella), vanhauskoisten Belokrinitsan luostarissa perustettiin ensimmäinen ikioma kateedra, nimitettiin ensimmäiset piispat ja arkkipiispat. Kolmen vuoden kuluttua ensimmäinen venäläistä taustaa oleva vanhauskoinen Stepan Žirov nimitettiin arkkipiispa Sofroniksi. Jo kymmenen vuoden kuluttua Venäjällä toimi peräti kymmenen vanhauskoisten hiippakuntaa, niinpä papilliset tapasivat sanoa tyytyväisinä uskostaan, että se "leveää kuin setripuut Lebanonin vuorilla". Perustamispaikkansa luostarin nimen mukaan vanhauskoisten kirkkohierarkia sai nimeksi Belokrinitsa ja sen pääpaikaksi tuli moskovalainen Rogožinin hautausmaa.

Samaan aikaan kun Velikodvorski matkusteli pitkin Itävaltaa ja Turkkia, Pietarissa virkavalta teki tuhoisan iskun Koroljovin rukoushuoneeseen. Vuonna 1844 se oli parin tarkastuskäynnin jälkeen suljettu kävijöiltä. Seurakunnan johtajat anoivat sen jälkeen uuden rukoustalon avaamista Gromovin hautausmaalla, missä kaikista rakennuksista siihen aikaan oli vain yövartijan koppi. Anomuksessa pyydettiin "sallia rakentaa rukoustalo tuhotun Koroljovin talon rukoushuoneen sijaan omalla hautausmaalla, ainoalla paikalla, missä meillä on jäljellä edes jotain juuria, sallia siirtää myös pyhät ikonimme, pyhät kirjamme ja kirkkoesineemme".

Anomusta käsitteli sisäasiainministeriön erikoistehtävien virkailija Ivan Liprandi, tunnettu taistelija lahkoja vastaan. Kuitenkin tässä tapauksessa hän astui vanhauskoisten kannalle ja jopa puolusti heitä oman johdon edessä toivoen "ihmillisyyttä ja kärsivällisyyttä" vanhauskoisten pyynnölle. Pitkien muodollisuuksien jälkeen 150 hengen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen puukirkko tuli pyhitetyksi. Näin papillisten pesä siirtyi Pietarin keskustasta Gromovin hautausmaalle. Pian tänne nousi puinen palvelutalo, sitten vuonna 1867 arkkitehti Karl Ziegler rakensi toisenkin. Taloissa asuivat papit, kirkkokuoro, oli köyhäintalot naisille ja miehille, yhteinen ruokala, leipomo, saattohuone ja jopa hotellihuoneita kaukaa tuleville. Vuonna 1862 hautausmaan alueita lisättiin ja katu, joka erotti Gromovin hautausmaan viereisestä suuresta Mitrofanin hautausmaasta, ruvettiin nimeämään Staroobrjadtšeskajaksi eli Vanhauskovaisten kaduksi.

Tuntemattomien sukuhauta, v. 2008
Tuntemattomien sukuhauta, v. 2008

Mutta jo 1800-luvun loppupuolella Pietarin papilliset vanhauskoiset olivat jakautuneet kolmeen eri suuntaukseen. Osa vanhauskoisista eivät koskaan hyväksyneet Belokrinitsan piispahierarkiaa, nämä olivat pieni ryhmä nižni-novgorodilaisia vanhauskoisia, joita ruvettiin kutsua karkuripapillisiksi ja jotka vuonna 1909 perustivat oman pienen seurakunnan. Belokrinitsan sopimus taas oli jakautunut kirkkoisien lähetyskirjeen julkaisun (v. 1863) jälkeen kahteen haaraan, "kirjeellisiin” eli sitä hyväksyneihin sekä "kiistelijoihin", jotka eivät noudattaneet sanomaa. Ensimmäisten pääpaikka oli Moskovassa Rogožinin hautausmaalla, jälkimmäisten keksus oli moskovalaisessa Guslitsy-kylässä. Pietarissakin oli molempien haarojen edustajia, ja samalla kun "kirjeellisten" (joita kannattivat myös suurin osa kaupungin rikkaista kauppiaista) pääpaikkana pysyi Gromovin hautausmaa, "kiistelijöiden" keskukseksi tuli ensin Aleksandrovin talo Jamskaja-kadulla, sitten (v. 1882) se siirtyi kauppias Dmitrijevin taloon Ligovskij-tielle, lopulta (v. 1916) varta vasten sille rakennettuun rukoustaloon Tšubarov-kujalla. Jakautumisesta huolimatta Gromovin hautausmaa oli edelleen kaikkien vanhuskoisten käytössä.

Mihail Titovin hautakivi, kuoli 30. maaliskuuta 1879, 63 v. ikäisenä. Vuoden 2008 kuva
Mihail Titovin hautakivi, kuoli 30. maaliskuuta 1879, 63 v. ikäisenä. Vuoden 2008 kuva

Gromovin hautausmaalla 1800-luvun lopussa ei enää ollut rikkaita tukijoita. Gromovien ja Sapožnikovien lapset kääntyivät ortodoksisuuteen, Gromovien perintömiljoonat siirtyivät kaupunginpäättäjä Vladimir Ratjkov-Rožnoville. Enää Gromovien maineesta muistutti vain heidän nimensä kantava hautausmaa. Näin kirjoittaa senaikaisessa lehdessä "Peterburgski listok" toimittaja Nikolai Životov: "Hautausmaan kunniapaikalla sijaitsee Gromovien sukuhauta. Fedulin ja tämän appi-isän hautapaikoilla seisovat kauniit patsaat. Nyt tämä sukuhauta näyttää hylätyltä, sammumattomat lyhdyt sen päällä eivät enää pala. Kiittolliset lahkolaiset kaiversivat ensimmäisen tukijansa Fedul Gromovin hautakiveen pitkän kiitospuheen".

Hautausmaan tärkeimmiksi lahjoittajiksi tulivat kauppiaat Drjabin ja Pjotr Tšubykin, joka testamenttasi neljänneksen miljoonaa köyhäintalon rakentamiseen hautausmaan tuntumaan. Paikka sille hankittiin Moskovan porttien vieressä ja arkkitehti Karl Zieglerin suunnittelmien mukaan vuosina 1896-1899 rakennettiin 70 hengen asuntola. Vuoden 1905 marraskuussa vanhauskoisten piispa Vitali pyhitti sen yhteyteen Pyhän metropoliitta Pietarin kotikirkon, jossa palveli Gromovin hautausmaan palveluksenlukija.

Moskovalaisen kauppiaan Ivan Gritšuhinin hautakivi, kuoli 6. elokuuta 1836, 32 vuoden ikäisenä. Vuosi 2008
Moskovalaisen kauppiaan Ivan Gritšuhinin hautakivi, kuoli 6. elokuuta 1836, 32 vuoden ikäisenä. Vuosi 2008

Vuonna 1912 Pietarissa arvoittiin olevan noin 3500 vanhauskoista, joista 2200 noudattivat Belokrinitsan sopimusta ja kuuluivat kahteen seurakuntaan (Gromovin hautausmaalla sekä Ohtassa) ja joilla oli 10 pappia; sekä 1300 “kiistelijää', joiden kirkko oli Tšubarov-kujalla ja joilla oli kaksi pappia. Gromovin hautausmaa oli piispan residenssi ja Belokrinitsan sopimuksen Pietarin ja Tverin hiippakunnan keskus. Lyhyen ajan 1900-luvun alussa piispana oli toiminut ortodoksisuudesta kääntynyt isä Mihail (maailmassa Pavel Semjonov), Merežkovskien uskonnollis-filosofisten kokousten jäsen. Hautausmaan yhteydessä toimi vapaaehtoinen hiippaveljeskunta, Piispa Vitalin vanhauskoisten kirjasto, peruskoulu ja kuorokoulu. Tšubykinin köyhäintalossa 1910-luvulla järjestettiin säännöllisesti hiippakunnan kokouksia. Vuosisadan alussa Gromovin seurakunnan johtajina toimivat kauppiaat Golubin, Fjodorov ja Naumov.

Niin kutsuttu rantakatu, tekolammin kanavalla, hautausmaan vanhin osa, jolla haudattiin vain rikkaimpia ja tunnetuimpia henkilöitä. Vuosi 2008
Niin kutsuttu rantakatu, tekolammin kanavalla, hautausmaan vanhin osa, jolla haudattiin vain rikkaimpia ja tunnetuimpia henkilöitä. Vuosi 2008

Gromovin hautausmaan pieni puukirkko ei enää mahduttanut kaikkia seurakuntalaisia, niinpä vuonna 1912 alettiin rakentaa kivestä suurta 2000 hengen Pyhän Äidin suojeluksen kirkkoa. Suunnitteli uusvenäläistyylistä kirkkoa Nikolai Martjanov, moskovalainen vahnauskoinen arkkitehti. Vuoden 1914 joulukuussa piispa Geronti pyhitti pienehkön Apostoli Jaakobin sivualttarin, joka oli rakennettu kellotornin juureen pietarilaisten Golovinien veljesten tuella. Tammikuussa 1915 pyhittiin kirkon pääalttari, samalla kun muut sivualttarit jäivät siunaamatta. Kivikirkon rakennettua vanhaa Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen puukirkkoa ei purettu, vaan sitä käytettiin tästedes hautauspalveluksiin.

Vuonna 1933 Pyhän Äidin suojeluksen kirkko suljettiin ja purettiin Vanha Pietari-seuran vastustuksesta huolimatta. Itse Gromovin hautausmaa on pysynyt siitä asti arvoituksena. Sen viereinen verrattoman suuri Mitrofanin hautausmaa tuhottiin täydellisesti, mutta jostain syystä pikkuinen Gromovin hautausmaa sai jäädä. Vain osa sen alueesta menetettiin varastorakennuksille ja uudelle rautatielle. Kuitenkin lukuisat ryöstöretket tekivät selvää menneen ajan kauneista hautapatsaista.

Smirnovien sukuhauta. Vuosi 2008
Smirnovien sukuhauta. Vuosi 2008

Tähän päivään asti on säilynyt vain muutamia kymmeniä muistomerkkejä Rahmanovien, Tsekovien, Golovinien, Kašinien, Kapustinien Akimovien, Mihaljovien kauppiassukuhaudoilla. Niistäkin huomaa sen erikoisen vanhauskoisten hautakivikirjoitustavan – sukunimi, etunimi, isännimi, arvo; kuolemahetken vuosiluku, päivä ja kellonaika; kuolleen ikä miltei päivän tarkkuudella; enkelinpäivä. Syntymävuosia ei yleensä mainittu.

Taulu pääportilla (ei enää olemassa). Vuosi 2008
Taulu pääportilla (ei enää olemassa). Vuosi 2008

Viimeisimmät harvat haudat ovat peräisin 1920-1930-luvuilta. Ihan muutaman haudan ilmestymisajaksi voi todeta sotavuodet. Hoidettuja hautoja, sellaisia joilla olisi kävijöitä, on tosi vähän. Tämän vanhan nekropolin kohtalo on aika epämääräinen, mutta toistaiseksi vanhan ajan henkeä kaipaavilla on vielä mahdollisuus käydä tutustumassa paikkaan.

Risti oletetulla hautausmaan ensimmäisen puukirkon paikalla. Vuosi 2008
Risti oletetulla hautausmaan ensimmäisen puukirkon paikalla. Vuosi 2008

1960-luvulla kaupunginvalta päätti lopullusesti tuhota Gromovin hautausmaan, mutta jostain syystä päätöstä ei koskaan pantukaan toimeen.

Nykyään pietarilaisen Pyhän Äidin suojeluksen seurakunnan vapaaehtoisten voimin kunnostetaan piispa Vitalin sekä muiden piispojen hautoja. Arkistoasiakirjojen avulla oli löydetty Pyhän Äidin suojeluksen kirkon entinen sijainti. Syyskuun 29:nä päivänä vuonna 2002, juuri siinä missä joskus ennen oli kirkkoalttari, siunattiin ja pystytettiin korkea kuusimetrinen puuristi.

© Kirjasta: Aleksandr Kobak, “Исторические кладбища Петербурга”, 1993